Yhteistyön merkitys on noussut avainasemaan jo lähes kaikkialla, missä toimimme. Perinteisestä ’omalla tontilla’ -yhteistyöstä on siirrytty tekemään yhteistyötä jo monella muulla alueella, jossa aiemmin ei ole yhteistyötä ollut tai tarvittu. Nyt kehitetään tuotteita ja palveluita yhdessä asiakkaiden, kumppaneiden ja kuluttajien kanssa, jopa kilpailijat (taloudelliset ja ideologiset) joutuvat löytämään toisensa, etsitään yllättäviä kohtaamisia ja toimialan yli ulottuvia uusia mahdollisuuksia. Verkostoituminen on ’in’ joka taholla ja tasolla. Kielenkäyttöömme on ilmestynyt uusia käsitteitä, kuten vaikkapa co-creation ja crowdsourcing.
Kun kyse on uuden luomisesta ja uudistumisesta on yhteistyö erityisen hedelmällistä. Yllättävät ja erilaiset kohtaamiset, osaamiset ja näkökulmat antavat uutta puhtia luomiselle. Suurimpia haasteitamme on jopa melko mahdotonta ratkoa yksin, vaan ne vaativat yhdessä luomisen mahdollisuuksia. Eritoten pienyrittäjälle yhteistyö on myös elinehto. Yhdessä on vahvempi ja pystyy toimittamaan kokonaisvaltaisempia ratkaisuja asiakkaalle hyödyntäen monia erilaisia vahvuuksia ja luoden win-win-win-mahdollisuuksia.
Onnistuneen yhteistyön takana on luottamus. Luottamus on tunne, joka rakentuu kokemuksen ja tekojen kautta. Luottamuksessa kyse ei useinkaan ole siitä, miten arvelee toisen käyttäytyvän normaaleissa tilanteissa. Normaalitilanteiden ennakoitava, luotettava käytös on ylipäätään perusedellytys kanssakäymiselle. Vasta tuntemattomat, odottamattomat ja vaikeat tilanteet mittaavat luottamuksen. Tekeekö tilaisuus varkaan vai onko yhteistyö voimaa vain niin kauan kuin se on helppoa? Mitä tapahtuu kun tulee vaikeita tilanteita ja ristiriitoja? Mihin asti luottamus kantaa?
Luottamuksen negatiivinen spiraali
Hyödyistä huolimatta yhdessä luominen on haastavaa ja siinä törmää moneen eri karikkoon, vaikka mukana olisi kuinka kehittyneitä ihmisiä tahansa. Samat ongelmat näyttävät tulevan vastaan oli sitten kyseessä pienempi tai suurempi joukko. Ja pätee mielestäni myös parisuhteeseen.
Yhteistyötä rakennettaessa alussa vallitsee innostus ja inspiraatio, uskotaan yhdessä luomisen upeisiin mahdollisuuksiin. Vallitsee avoimuus, saamme voimaa ja toivoa toistemme erilaisuudesta ja uusista ajatuksista.
Jossain kohtaa kuitenkin törmäämme oikeudenmukaisuuteen. Annammeko kaikki yhteiseen luomiseen saman verran? Onko antaminen ja saaminen tasapainossa? Ovatko kaikki oikeasti mukana myös antamassa yhteiseen hyvään vaan ollaanko sittenkin kenties etsimässä vain itselleen hyötyä? Kuinka rehellisiä on oltu motiivien kanssa?
Erilaisuus alkaa myös muuttamaan arvostusta arvosteluksi. Onko toinen ja hänen kykynsä sittenkään sitä mitä luulin ja odotin? Onko hän oman aikani ja energiani arvoinen? Herää epäilys, varovaisuus ja tarkkailu. Haluanko sitoutua näihin ihmisiin ja tähän tekemiseen? Aletaan kenties tulkita toisen sanoja ja käytöstä epäilystä käsin. Se, mihin kiinnität huomiosi, myös vahvistuu, ja objektiivinen asenne on jo hankalampaa. Herää myös epäilys: tarvitsemmeko sittenkään kaikkia mukanaolijoita? Ehkä osaamista on jo kertynyt sen verran, ettei kaikkia enää edes tarvita? Voisihan tämän hoitaa pienemmälläkin porukalla? Näin etsitään oikeutusta sille, että muodostetaan pieni sisäpiiri, tehdään joistakin suosikkeja tai kenties palataan yksin tekemiseen.
Yhteinen avoimuus poistuu, epäselvyydet lisääntyvät, ristiriitoja ei osata käsitellä, uusia ideoita ja mahdollisuuksia ei enää jaeta kaikkien kesken. Osa huomaa jääneensä piirin ulkolaidalle. Sisäpiiri päättää tästedes, ketkä kuuluvat joukkoon, mitä tietoa jaetaan ja mitä tehdään milloinkin. Ehkä etsitään myös uusia yhteistyötahoja mukaan toiveikkain odotuksin. Osa jää yhteistyöstä pois omasta tahdostaan, osa pakolla, ja osa yrittää joskus epätoivoisinkin keinoin vielä päästä takaisin mukaan joukkoon.
Mutta. Olivatko epäilyt alunperin oikeita? Olivatko pois jääneet tai jätetyt epäilysten mukaisia? Oliko kyse erilaisuudesta, jolloin toisten vahvuuksia ja merkitystä ei vaan vielä osattu huomata tai hyväksyä? Oliko kyseessä erilainen näkemys siitä mitä ylipäätään oltiin tavoittelemassa? Vai oliko sittenkin kyse omasta hyödyn tavoittelusta – projisoimmeko omat ajatuksemme muihin? Analysoidaanko tätä enää koskaan? Oivalletaanko, mistä jäätiin paitsi ja missä toimittiin itse väärin?
Joskus todetaan, että oikeasti kyseessä oli vaikkapa toisen epärehellinen toiminta tai liiallinen oman edun tavoittelu. Tällöin yhteistyöllä ei ole edellytyksiä, ellei konfliktia saada selvitetyksi. Tietenkin voi myös olla, että on luottanut liikaa ja liian pitkään, luottamus perustui väärään tuntemukseen, tai luottamuksen rakoiluun ei ole ajoissa uskaltanut puuttua.
Tyypillinen reaktio epäonnistumisen kokemuksiin on se, että seuraavalla kerralla pyritään välttämään edelliset huonot kokemukset. Luodaan jo alussa tiettyjä sääntöjä, malleja ja valvontaa. Tämä luo näennäisen hallinnan tunteen, vaikka tiedämme, että epärehellisin motiivein toimivat löytävät aina jonkun uuden porsaanreiän, tiukatkaan säännöt eivät tule valitettavasti koskemaan heitä. Myös mielemme muistaa epäonnistumiset ja luo suojamuureja niiden välttämistä varten. Pelkäämme luottaa.
Kuulostaako tutulta vai liian karulta?
Tiukoilla yhteistyömalleilla voidaan kyllä tehdä yhteistyötä tarkkaan määriteltyjen tavoitteiden puitteissa, mutta vaikea on siitä synnyttää uutta, oivaltavaa tai suurempaa onnistumista.
Täyskäännös
Miten luottamuksen karikoilta sitten voi välttyä? Ainakin tunnistamalla mahdolliset karikot ja puuttumalla niihin ajoissa. Tämä kuuluu johtajuuteen – sen tärkein tehtävä on luoda luottamuksen ilmapiiriä ja poistaa sen vastakohtaa eli pelkoa. Jos yhteistyöllä ei ole varsinaista johtajaa, olisi hyvä pyytää jotakuta toimimaan puolueettomana tarkkailijana ja havainnoimaan, onko ryhmä mahdollisesti joutunut jumiin johonkin karikkoon.
Onnistumiseen auttaa myös täyskäännös. Kääntämällä luottamuksen spiraali sekä toisinpäin että itseenpäin. Tunnistaen ja tunnustaen omat motiivit, ajatukset ja toiminnan.
Olenko minä luottamuksen arvoinen? Ketkä luottavat minuun? Kehen minä luotan? Miksi itse epäilen? Miksi muut epäilevät? Miten voin taas luottaa vaikka kolhuja on tullut?
Luottamusta myös edistää kun tuntee toisen myös henkilökohtaisella tasolla. Tietää enemmän toisen muusta maailmasta, niin sisäisestä kuin ulkoisesta ja ymmärtää toisen arvoperustan. Miten voin luoda mahdollisuuksia tutustumiselle ja yhteisille kokemuksille?
Entäpä avoimuus? Kenelle minä uskallan olla avoin? Kuka on avoin minulle? Miksi en ole itse avoin? Miksi muut eivät ole minulle avoimia? Avoimuutta vaaditaan, jotta yhteistyö voisi syntyä. Alussa on luontaista olla hieman varovainen, mutta tähän ei voida jäädä. Ilman avoimuutta jää paljon saavuttamatta.
Miten sitten osallistua yhteiseen luomiseen? Mitä minä olen tehnyt yhteisen hyvän eteen? Osallistunko itse? Osallistanko muita? Miksi en? Uskonko yhteiseen visioon? Itsekkäät tavoitteet eivät ole vääriä, päinvastoin, yhteisessä luomisessa tavoitteena on että kaikille syntyy siitä hyötyjä. Kyse on siitä, miten auttaa luomaan hyötyjä myös muille ja toisaalta myös siitä, miten oppii näkemään laajemman hyödyn itselle. Hyötyä kun voi syntyä monella eri tasolla.
Olenko minä oikeudenmukainen? Keitä kohtaan ja miten? Puutunko epäoikeudenmukaisuuteen? Osaanko nähdä ristiriidat ja kaikkien näkökulmat? Saavatko kaikki äänensä kuuluviin vai jyrääkö joku mielipiteillään?
Sanotaan, että luottamusta ei voi rakentaa. Uskon kuitenkin, että sen edellytyksiä voidaan parantaa luomalla mahdollisuuksia, joilla yhteistyötä voidaan kokeilla ensin pienemmässä mittakaavassa. Kokeilujen kautta muodostuvat ne tarvittavat teot ja kokemus, joista taas kumuloituu luottamusta erilaisten tilanteiden kautta.
Mielen hallinnalla voi myös päättää luottavansa, vaikkei vielä olekaan kokemusta yhteisestä luomisesta. Yksinkertaisesti vain luottaa. Luottamus herättää luottamusta. Kun ihminen kokee että häneen luotetaan, useimmat haluavat myös toimia luottamuksen arvoisesti. Kun taas käyttäytyy luotettavasti, se lisää luottamusta toisen silmissä. Pelkkä päätös voi näin aloittaa luottamuksen positiivisen kierteen.
Onnistuneen yhdessä luomisen kannalta on usein tärkeämpää luoda yhteinen intentio tai unelma kuin konkreettisia tavoitteita. Tavoitteet nousevat yleensä tunnetusta. Yhdessä luomisessa etsitään usein uutta ja jopa tuntematonta, jolloin tavoitteet voivat luoda jopa rajoitteita.
On siis tärkeää tunnistaa, milloin tarvitaan unelmia ja milloin konkreettisemmat tavoitteet on tarpeen jotka auttavat myös yhteistyön etenemisessä. Etsitään vahvuudet, miten jokainen voi osallistua parhaiten yhteisen unelman saavuttamiseen ja millaisin panoksin siihen sitoutuu. Hyödynnetään erilaisuutta ja nähdään ne monet eri roolit, joita yhteisessä luomisessa tarvitaan. Pysytään arvostamisessa eikä arvostella. Tehdään mitä luvataan. Tarvitaan uskallusta ja tasapainoilua luopua hallinnasta ja valvonnasta ja antaa vapautta ja vastuuta. Kannustus ja palkitseminen uudenlaisesta ajattelusta, toiminnasta ja onnistumisista on myös avainasemassa. Epäonnistumisista opitaan. Tarvitaan eritoten läsnäoloa ja tietoisuutta – miten pysyä koko ajan herkkänä sille mitä tapahtuu juuri nyt ja millaisia mahdollisuuksia on avautumassa. Näin onnistumme yhdessä. Ainakin näin minä päätän nyt uskoa – ja luottaa!